18.11.1981

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Metallityöväen Liitto r.y. oli Oy Tampella Ab:tä vastaan ajamassaan kanteessa ja sen kehittelyssä Tampereen RO:ssa kertonut, että yhtiön palveluksessa sen ylläpitämässä ammattikoulussa oli vuonna 1975 aloittanut työsopimuslain 1 §:n tarkoittaman työsuhteensa lähes 100 konepajatyöntekijäksi koulutettavaa työntekijää, jotka valmistuivat sanotusta koulusta 31.5.1977. Tämän kaksivuotisen ammattikoulun aikana, jonka kestäessä opetuksen yhteydessä oli tehty yhtiön tuotanto-osastoilla runsaasti käytännön työtä, josta yhtiö työnantajana oli maksanut kysymyksessä oleville työntekijöille työehtosopimuksen tarkoittamaa oppilaspalkkaa vuosilomapalkkoineen, oli useaan otteeseen yhtiön palveluksessa olleitten kouluttajien ja muitten yhtiön edustajien taholta vakuuteltu, että oppilaat tultiin koulun jälkeen sijoittamaan työhön siten, että pysyvä työsuhde jatkui koulun päättymisen jälkeenkin. Koulun päätyttyä puheena olevat työntekijät oli siirretty, kuten oli tapahtunut aikaisempina vuosina ja vuoden 1977 jälkeen, tuotanto-osastoille normaaliin työhön. Heidän jonkin aikaa työskenneltyään yhtiö oli kuitenkin irtisanonut heistä yli 20 siten, että heidän työsuhteensa olivat päättyneet irtisanomisten johdosta joko täsmälleen kesälomien alkaessa tai jo jonkin verran sitä ennen. Heidän työsuhteensa päättymisen syyksi oli mainittu ammattikoulun päättyminen. Lopputilin yhteydessä heille oli maksettu lomakorvaus ja yksi kolmasosa lomaltapaluurahasta. Irtisanotut työntekijät olivat kuuluneet metallin työehtosopimuksen IV palkkaryhmään ja heidän perustuntipalkkansa oli vaihdellut 11,18 - 11,70 markan välillä.

Irtisanotuista työntekijöistä 15 oli siirtänyt edellä kerrotusta liiton laittomaksi katsomasta irtisanomisesta johtuneet työsuhdesaatavansa edellä mainittuine lomaltapaluurahoineen sekä korkoineen liitolle.

Liitto oli katsonut, että edellä kerrotut irtisanomiset oli vartavasten ajoitettu siten, että niitten avulla oli pyritty vapautumaan lomaltapaluurahan maksamisvelvollisuudesta, koska yhtiöllä ei ollut ollut erityisen painavaa syytä irtisanoa työsuhteita päättymään ainakaan juuri kerrotunlaiseen ajankohtaan. Sanottua syytä yhtiöllä ei ollut ollut muutoinkaan, koska työnantajalla, joka yhtiön kokoisena laitoksena suunnitteli työvoimatarpeensa varsin pitkällä tähtäimellä ei ollut ja oli täytynyt olla riittävät perusteet työvoiman tarpeelleen palkatessaan kysymyksessä olevat työntekijät työsuhteeseen ja sijoittaessaan heidät omistamaansa ammattikouluun. Kesällä 1977, muun muassa kesälomakautena, jolloin pääsääntöisesti kaikkien työntekijöitten oli pitänyt olla yhtäaikaa kesälomalla, oli jouduttu useitten työntekijöiden kesälomaa siirtämään siitä syystä, että työnantajalla oli ollut kiireisiä töitä teetettävänään, joita oli ollut tehtävä kesäloma-aikaankin. Näissä töissä olisi myös voitu käyttää osaltaan irtisanottuja työntekijöitä. Työtä olisi muutoinkin ollut jatkossakin löydettävissä näin pienelle työntekijämäärälle. Kysymys oli ollut korkeintaan tilapäisestä työnvähyydestä, joka olisi oikeuttanut korkeintaan lyhytaikaiseen pakkolomautukseen, mikä toimenpide taas olisi merkinnyt sitä, että kysymyksessä olevat työntekijät olisivat saaneet jo ansaitsemansa lomaltapaluurahat. Muutoinkin yhtiö oli kesälomien jälkeen hyväksynyt työntekijäpuolen neuvotteluissa esittämän lomautusmenetelmän, jonka mukaan työaikaa oli lyhennetty pakkolomautuksella kaikilta työntekijöiltä viikottain päivä tai pari. Tätä lomautusmenetelmää olisi tasapuolisuuden nimessä pitänyt soveltaa myös puheena oleviin konepajakoululaisiin eli työllistää heidät lomauttamalla esimerkiksi päivä viikossa, kuten niitten tuotanto-osastojen muutkin työntekijät, joille konepajakoululaiset olivat sijoitetut. Liitto oli todennut, että tällaista lomautusta ei esimerkiksi Tamrockin osaston osalta ollut tarvinnut suorittaa, koska sillä osastolla oli ollut täystyöllisyys ja sille osastolle olisi voitu työllistää lähes kaikki nyt kysymyksessä olevat konepajakoululaiset. Työsuhteen päättymisen syyksi mainittu ammattikoulun päättyminen ei ollut uskottava peruste siinäkään mielessä, että työntekijät olivat jo ehtineet siirtyä ammattikoulun päättymisen jälkeen tuotanto-osastoille, eikä muutoinkaan ollut edes käsitteellisesti uskottavaa, että irtisanotut työntekijät olisi palkattu työsopimussuhteeseen vain ammattikoulun kestoajaksi. Jos tällainen olisi ollut etukäteen suunnitteilla, siitä olisi tullut selvästi sanoa, minkä lisäksi tällainen toiminta olisi työehtosopimuksen palkkamääräysten kiertämistä, pyrkimystä teettää alempipalkkaisilla oppilailla tuotannollista työtä.

Edelleen liitto oli huomauttanut, kun tuotantolaitoksen kokonaisvahvuus oli ollut noin 1 600 työntekijää, ettei noin 20 konepajakoululaisen vähentäminen sinänsä vaikuttanut tuotantolaitoksen taloudellisuuteen tai kannattavuuteen tai työvoiman tarpeeseen poistamalla pakkolomautukset muilta työntekijöiltä. Kun kesälomien jälkeen kaikille muille työntekijöille, Tamrockin osastoa lukuun ottamatta, oli toteutettu viikkotyöajan lyhennykset, puheena olevien konepajakoululaisten irtisanomisella ei ollut merkitystä työvoimapoliittiselta kannalta.

Vielä liitto oli katsonut, viitaten metallialan työehtosopimuksen 23 §:n 10 kohtaan, että irtisanomiselle juuri kesälomien alkaessa tuli olla painavammat syyt kuin normaalitapauksessa.

Edellä olevan perusteella liitto oli vaatinut, että yhtiö muun muassa työsopimuslain 37 §:n 51 §:n sekä muun työlainsäädännön nojalla velvoitettaisiin suorittamaan liitolle siirrettyjä työsuhdesaatavia edellä kerrottujen laittomien irtisanomisten johdosta yhteensä enintään 250 000 markkaa laillisine korkoineen sekä korvaamaan liiton oikeudenkäyntikulut.

Yhtiö oli kertonut, että liitolle ko. saatavansa siirtäneet työntekijät olivat valmistuneet yhtiön ammattikoulusta 31.5.1977 ja että välittömästi tällöin heille kullekin oli ilmoitettu, ettei yhtiön taholta ollut mahdollista silloin vallinneen erittäin huonon työtilanteen johdosta työllistää heitä. Tilanteen helpottamiseksi yhtiö oli kuitenkin luvannut työtä jokaiselle tehtaan vuosilomaan 8.7.1977 asti.

Edelleen yhtiö oli kertonut, että jokainen kysymyksessä olevista ammattikoulusta valmistuneista työntekijöistä oli saanut ilmoituksen, jonka mukaan työsuhde irtisanottiin päättyväksi 8.7.1977. Syynä työn järjestämisyritykselle sanottuun päivämäärään saakka oli yhtiön puolelta ollut vain se, että kullekin työntekijälle pyrittiin järjestämään aikaa uuden työpaikan hankkimiseksi. Edellä tarkoitetuista työntekijöistä olikin neljä lopettanut työnteon ennen 8.7.1977. A ja B olivat irtisanoutuneet kumpikin 14.6.1977 välittömästi. C oli menetellyt samoin 15.6.1977 ja D 1.7.1977.

Yhtiö oli edelleen kertonut vuoden 1977 työtilanteensa osalta, että tammikuun alusta 1977 lähtien yhtiön nyt kysymyksessä olevilla osastoilla 110 työntekijää oli työskennellyt vain neljänä päivänä viikossa. 12.4.1977 oli annettu koko raskasta konepajaa koskenut ennakkoilmoitus tällöin edessä olleista lomautuksista, koska uusia tilauksia oli saatu olennaisesti vähemmän kuin mitä konepajan valmistuskapasiteetti olisi edellyttänyt. Tämän jälkeen työtilanne oli jatkuvasti huonontunut ja elokuussa 1977 oli työvoimasta ollut lomautettuna 5 prosenttia, lokakuussa 19 prosenttia ja joulukuussa 30 prosenttia. Tammikuussa 1978 oli irtisanottu 33 työntekijää. Lomautukset olivat jatkuneet aina maaliskuun loppuun 1979 saakka.

Yhtiö oli kiistänyt kanteen kokonaisuudessaan perusteiltaan, koska ketään kanteessa tarkoitetuista henkilöistä ei ollut irtisanottu yhtiön palveluksesta perusteettomasti. Kysymyksessä olevat irtisanomiset olivat johtuneet ainoastaan siitä, ettei yhtiöllä ollut ollut mahdollisuutta järjestää irtisanotuille henkilöille työtä, koska se työllisyystilanne puheena olevana aikana oli ollut äärimmäisen huono. Irtisanomisen syy kunkin kysymyksessä olevan henkilön kohdalta oli ollut perusteltu ja laillinen.

Edelleen yhtiö oli katsonut liiton taholta esitetyn väitteen, että kysymyksessä olisi ollut vain tilapäinen työn vähyys olevan täysin perusteettoman, koska kysymys oli ollut tosiasiassa hyvinkin pitkäaikaisesta ja vaikeasta työn vähyydestä. Kesästä 1977 alkaen lomautusmäärät olivat nousseet jyrkästi ja tilanne oli pysynyt huonona lähes kahden vuoden ajan mistä yhtiön taholta oli oikeuteen jätetty selvitys. Yhtiö oli katsonut, että puheena olevat irtisanomiset olisi voitu toimittaa jo aikaisemminkin, mutta sen tarkoituksena oli ollut määrittää työsuhteitten päättymisajankohta siten, että uusien työpaikkojen hankkiminen olisi ollut mahdollisimman helppoa.

Lisäksi yhtiö oli katsonut, että A:n, B:n, C:n ja D:n osalta kanne oli perusteeton jo senkin vuoksi, että he olivat itse irtisanoutuneet ennen kuin heidän työsuhteensa olisi päättynyt ja että heillä näin ollen ei teoreettisestikaan saattanut olla oikeutta minkäänlaiseen vahingonkorvaukseen.

Vaatimukset siltä osin kuin ne koskivat vahingonkorvausta lomaltapaluurahan menetyksestä 31.3.1977 päättyneen lomanmääräytymisvuoden osalta, jotka yhtiö oli myöntänyt teknisesti markkamääräisesti oikein lasketuiksi, yhtiö oli kiistänyt perusteettomasti jo sikälikin, ettei kukaan po. henkilöistä ollut ollut millään perusteella tällaiseen lomaltapaluurahaan oikeutettu, ja mikäli liitto näiden vaatimusten osalta olisi perustanut vaatimuksensa työehtosopimukseen, kysymys oli tällöin työehtosopimuksen tulkinnasta, jonka ratkaisu ei kuulunut yleiseen alioikeuteen.

Mitä tuli liiton vaatimukseen määrältään, yhtiö oli katsonut, että määrällisesti kunkin henkilön osalta vahingonkorvausvaatimuksen maksimimäärä voi olla se laskelmallinen palkkasumma, jonka kukin henkilö olisi saanut työsuhteen keston kuuden kuukauden ajalta.

RO p. 20.12.1979 oli lausunut selvitetyksi, että kanteessa tarkoitetut työntekijät olivat vuonna 1975 aloittaneet yhtiön palveluksessa yhtiön ylläpitämässä, konepajatyöntekijöitä kouluttavassa ammattikoulussa sen oppilaina työsopimuslain 1 §:n tarkoittaman työsuhteensa ja valmistuneet sanotusta ammattikoulusta 31.5.1977. Edelleen RO oli lausunut selvitetyksi, että edellä tarkoitetut työntekijät oli ammattikoulun päätyttyä siirretty työhön yhtiön tuotanto-osastoille. Ammattikoulun 31.5.1977 päättyessä tai kohta sen jälkeen kaikkien po. työntekijöitten työsopimukset oli yhtiön taholta irtisanottu päättymään 8.7.1977.

Siihen nähden, mitä asiassa oli käynyt ilmi, RO oli katsonut, että ko. työntekijät, joiden vuonna 1975 tehtyihin työsopimuksiin perustuneitten työsuhteitten kestämisajan yhtiö tosin oli tarkoittanut päättyvän ammattikoulun heidän osaltaan loppuessa eli 31.7.1977, olivat itse ymmärtäneet työsopimustensa tarkoittaneen, että ne jatkuivat koulun päättymisen jälkeen edelleen toistaiseksi ja että he saisivat edelleen jäädä yhtiön palvelukseen, kuten oli tapahtunut aikaisempina vuosina sanotusta ammattikoulusta valmistuneitten osalta. Näin ollen ja kun yhtiön vuotta pitemmän määräajan voimassa oleviksi tarkoittamia edellä mainittuja työsopimuksia ei ollut tehty kirjallisesti, RO oli katsonut, että sanotut sopimukset olivat sen jälkeen, kun vuosi oli kulunut, irtisanottavissa niin kuin ne olisi tehty toistaiseksi. Sen sijaan RO oli katsonut luotettavasti jääneen näyttämättä, että ko. työntekijöitten ja yhtiön välillä olisi ammattikoulun 31.5.1977 päätyttyä tehty määräaikaiset 8.7.1977 päättyneet työsopimukset.

Edelleen RO oli lausunut selvitetyksi, että ko. työntekijöistä olivat irtisanoutuneet ennen 8.7.1977 A ja B 14.6.1977, C 15.6.1977 ja D 1.7.1977. Edelleen ko. työntekijöistä olivat eronneet yhtiön palveluksesta E 6.6.1977, F 23.6.1977 ja G 14.6.1977 sekä muut lopettaneet työnsä irtisanomisajan päättyessä 8.7.1977. Lopputilin yhteydessä kaikille ko. työntekijöille oli maksettu lomakorvaus ja yksi kolmasosa lomaltapaluurahasta. Kanteessa liitto, jolle ko. työntekijät olivat siirtäneet palkka- ja vahingonkorvaussaatavansa, oli vaatinut, että yhtiö velvoitettaisiin suorittamaan kantajalle vahingonkorvaus, joka sisälsi paitsi korvauksen edellä mainituista maksamatta jätetyistä kahdesta kolmasosasta kunkin työntekijän lomaltapaluurahasta myös liiton esittämän luettelon mukaisesti ne palkkamäärät, joita he olivat jääneet vaille heidän oltuaan 8.7.1977 jälkeen työtöminä tai pienempipalkkaisessa työssä kuin yhtiön palveluksessa ollessaan. RO:ssa suoritetun laskutoimituksen mukaan liiton yhtiöltä vaatima vahingonkorvaus oli määrältään 136 117,95 markkaa.

Edelleen RO oli lausunut selvitetyksi, että yhtiön raskaan konepajan ilmoitustauluilla oli 12.4.1977 ollut ennakkoilmoitus työvoiman käyttösupistuksista, koska yhtiö oli saanut uusia tilauksia olennaisesti vähemmän kuin mitä konepajan valmistuskapasiteetti olisi edellyttänyt. Lomautusilmoitus oli annettu hyvissä ajoin ennen vuosilomien alkua ja varsinaiset lomautukset olivat alkaneet vuosilomista. Kesästä 1977 lomautukset olivat nousseet jyrkästi ja tilanne oli pysynyt huonona lähes kahden vuoden ajan.

Siihen nähden mitä RO:ssa asian käsittelyn aikana yhtiön kesän 1977 ja sen jälkeisestä työllisyystilanteesta oli käynyt ilmi, RO oli lausunut selvitetyksi, että kysymys oli ollut pitkäaikaisesta ja vaikeasta työn vähyydestä sekä menekkivaikeuksista, jotka olivat kohdanneet yhtiötä toistaiseksi eivätkä ainoastaan tilapäisesti. Näin ollen RO oli katsonut, että yhtiö oli ollut oikeutettu välittömästi vähentämään työvoimaa tarvittavassa määrin ja että yhtiöllä oli ollut po. irtisanomisiin erittäin painava syy.

Koska kanteessa tarkoitettujen työntekijöitten työsuhteet oli voitu laillisesti irtisanoa edellä kerrotuin tavoin päättymään 8.7.1977, RO oli katsonut, ettei heillä ollut oikeutta saada vahingonkorvausta mainitun päivän jälkeisiltä ajanjaksoilta, minkä vuoksi RO oli hylännyt kanteen. Liitto oli velvoitettu korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut asiassa 6 961 markalla.

Turun HO, jonka tutkittavaksi liitto oli saattanut jutun, t. 5.9.1980 oli jättänyt asian RO:n päätöksen varaan.

Pyytäen valituslupaa Metallityöväen Liitto r.y. haki muutosta HO:n tuomioon. Lupa myönnettiin siltä osin kuin jutussa oli kysymys yhtiön oikeudesta työsopimuslain 37 §:n 2 momentin mukaan irtisanoa liiton ajamassa kanteessa tarkoitetut työntekijät ja työntekijöiden oikeudesta korvaukseen työsopimuksen päättymisen jälkeiseltä ajalta sekä siirtänyt kysymyksen valitusluvan myöntämisestä muulta osalta ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä. Yhtiö antoi siltä hakemuksen johdosta pyydetyn vastauksen.

Oikeusneuvos Hämäläinen, joka oli eri mieltä, lausui: tutkiessani jutun siltä osin kuin valituslupa on myönnetty katson, että yhtiöllä on KKO:n tuomiolauselmasta ilmenevästä syystä ollut työsopimuslain 37 §:n 2 momentin mukainen erityisen painava syy kanteessa sanottuun irtisanomistoimenpiteeseen. Sen johdosta, että Metallityöväen Liitto r.y. on jutussa väittänyt, että velvollisena kohtelemaan työntekijöitään tasapuolisesti yhtiön olisi tullut irtisanomisen sijasta määrätä kanteessa tarkoitetut ja muut työntekijät lomautettaviksi työn vähentymistä vastaavasti, katson, että vaikka irtisanominen puheena olevasta syystä onkin merkinnyt irtisanottujen työntekijöiden joutumista toisenlaiseen asemaan niihin työntekijöihin verrattuna, joiden työsuhteet työn vähentymisestä huolimatta ovat jatkuneet, kysymyksessä olevia irtisanomisia ei ole pidettävä perusteettomana työsopimuslain 17 §:n 3 momentissa tarkoitetun seikan vuoksi eri arvoiseen asemaan asettamisena. Muullakaan laissa ei ole perustetta sille, että yhtiö olisi ollut velvollinen mainituin tavoin ryhtymään irtisanomisten asemesta lomauttamisiin. Näillä ja RO:n päätöksessä lausutuilla perusteilla olen jutun tutkitulta osalta sen lopputuloksesta samaa mieltä kuin enemmistö enkä myöskään myönnä valituslupaa enemmälti. Niin ikään oikeudenkäyntikulujen kohdalta olen samaa mieltä kuin enemmistö.